On se mukavaa, kun on vanhemmat. Molemmat suoraan sanottuna sellaisia pässinpäitä. Isä on sellainen karhun luonteinen, että oksat pois. Toisinaan hänen kanssaan on niin helppo tulla toimeen, mutta sitten kun hänen mielestään teet jotakin väärin.. Oletko kuullut sanontaa "kuin persuuksiin ammuttu karhu"? Isäni ansiosta meillä on tuollainen sanonta.
Äiti taas.. Marttyyri-sana taisi saada hänestä alkunsa. Hänen vuokseen pitäisi vaikka koko maailma valloittaa, häntä pitäisi helliä, hoivata ja hieroa, hänelle pitäisi soittaa ja kertoa kaikki asiat... Hän ei vain ymmärrä, että hän on kasvattanut lapsensa niin, että jos halutaan tietää, niin kysytään. Jos haluaa että hänelle soitetaan, niin soittaisi hän ensin ja kertoisin omat asiansa. Eikä tulisi kysymään hellyyttä heti sen jälkeen kun itse on noin kaksi tuntia istunut julkisissa liikennevälineissä ja väistellyt ihmisiä, kuunnellut ihmisten valittavan toisille ihmisille ja muutenkin ollut hermostunut siitä et vaihtoiko oikeaan suuntaan menevään liikennevälineeseen.
Ja tänäänkin kun rakas äitini tuli hakemaan minua asemalta, hän ei vastannut mitään tervehdykseeni ja ajoimme koko matkan perille asti hiljaisuudessa. Perilläkään hän ei puhua pukahtanutkaan minulle, isälle nyt tiuskaisi jotain kun hän kysyi, että mihin kohtaa ohjelmaa he oikein jäivät.
Onpas ihanaa olla "kotona"..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti