Orpo Piru

Tunnen taas itseni irtonaiseksi maailmasta. Ei ole pohjaa millä maata, ei seiniä joihin nojata. Heilun vain ilmassa kuin joku sukka-parka, joka unohdettiin ulos narulle. Tili huutaa armoa joka ostoksen myötä ja työpaikkojen kohdalla sanotaan eioota. Mitäpä köyhän opiskelijan sitten pitäisi tehdä? Alkaa myymään omaisuuttaan pienistä pennosista? Romua ja roinaa kyllä löytyy, mutta ostaisiko kukaan niitä? Varmaankin..

...

..eli heti kun tämä lomani on ohitse, alan näppäilemään valokuvia tavaroista ja laittamaan niitä ylös johonkin nettikauppaan. Jos raaskin niistä luopua virtuaalista rahallisia nettipikseleitä vastaan.

Niinpä niin.. Äidit.

Kuten jo aiemmassa päivityksessäni sanoin: on se niin ihanaa olla vanhempien luona käymässä. Äitini on nyt ottanut sen linjan, että jos häntä ei puhutella ei hän puhu. Nyt tekisi mieli päästellä muutamat voimasanat asiasta, mutta jätän sen siihen tilanteeseen kun hän vihdoin ja viimein lopettaa sen mykkäkoulunsa. Jonka hän aloitti ilman mitään ilmeistä syytä. Jonka syytä edes isäni ei tiedä. Jonka syyn hän yleensä hyvin selvästi ilmoittaa joko minulle tai isälleni. HYVIN SELVÄSTI.

Miten suhtautua ihmiseen, joka käyttäytyy kuin lapsi aikuisen sijaan? Joka tähän mennessä on käyttäytynyt kuin aikuinen?

Erittäin raivostuttavaa.

Oma "koti" kullan kallis?

On se mukavaa, kun on vanhemmat. Molemmat suoraan sanottuna sellaisia pässinpäitä. Isä on sellainen karhun luonteinen, että oksat pois. Toisinaan hänen kanssaan on niin helppo tulla toimeen, mutta sitten kun hänen mielestään teet jotakin väärin.. Oletko kuullut sanontaa "kuin persuuksiin ammuttu karhu"? Isäni ansiosta meillä on tuollainen sanonta.

Äiti taas.. Marttyyri-sana taisi saada hänestä alkunsa. Hänen vuokseen pitäisi vaikka koko maailma valloittaa, häntä pitäisi helliä, hoivata ja hieroa, hänelle pitäisi soittaa ja kertoa kaikki asiat... Hän ei vain ymmärrä, että hän on kasvattanut lapsensa niin, että jos halutaan tietää, niin kysytään. Jos haluaa että hänelle soitetaan, niin soittaisi hän ensin ja kertoisin omat asiansa. Eikä tulisi kysymään hellyyttä heti sen jälkeen kun itse on noin kaksi tuntia istunut julkisissa liikennevälineissä ja väistellyt ihmisiä, kuunnellut ihmisten valittavan toisille ihmisille ja muutenkin ollut hermostunut siitä et vaihtoiko oikeaan suuntaan menevään liikennevälineeseen.

Ja tänäänkin kun rakas äitini tuli hakemaan minua asemalta, hän ei vastannut mitään tervehdykseeni ja ajoimme koko matkan perille asti hiljaisuudessa. Perilläkään hän ei puhua pukahtanutkaan minulle, isälle nyt tiuskaisi jotain kun hän kysyi, että mihin kohtaa ohjelmaa he oikein jäivät.

Onpas ihanaa olla "kotona"..

Sweet Little Lies

"Miksi ajattelen, et mulla ois hauskempaa, jos mies iskis mua? Mulla o viis kaveria, joitten kanssa voin tanssia ja pitää hauskaa! Kuka miestä tarttee?"

"Nyt tiedän miksi. Koska olen niin v**** ruma verrattuna muihin."

On se mukavaa käydä ulkona, pois neljän seinän sisältä.
Nämä kaksi virkettä ovat omia ajatuksiani yhden illan aikana. Virkkeet voivat johtua siitä, että odotin illalta jotain erikoista. Tunsin itseni hyvännäköiseksi ja siksi odotinkin jotain tapahtuvan sinä iltana. Huijasin itseäni oikeen olan takaa. Kuvittelin, että minä, kerrankin, voisin olla jotain haluttavaa. MIelialani laski heti, kun kaverini eivät kehuneetkaan asuani, hiuksiani taikka meikkiäni, joihin olin niin paljon panostanut. No, en kuitenkaan sen masentaa minua kovin paljoa, vaan vaivuin horrokseen toiveitteni suhteen.

"Kyllä tämä tästä." Minustahan on kehkeytynyt oikein hyvä valehtelija.

Ja kun viimein pääsimme baariin asti, (kaiken sen tyhjäntoimittamisen jälkeen hiljaisuudessa, kun kajarit eivät toimineet) tunsin olevani elossa. Se musiikin mahtava basso, mikä tuntui sydämessäni, jokaisessa luussani ja kilossani.. En ollut pitkään aikaan tuntenut mitään sellaista, mihin vain pystyi unohtamaan itsensä ja menmään rytmin mukana. Mikä varmaankin sitten myöhemmin kostautui. Koska en usko kenenkään arvostavan sitä, että ylipainoinen nainen hyppii ja kouristelee kuin joku epilepsiakohtauksen saanut. Voin vain kuvitella miten kaikki sen baarin miehet nauroivat minulle, mutta minä en vain sitä huomannut. Kuten yleensä.

Joten kun olin hyppinyt itseni uuvuksiin (tunnin jälkeen, saavutukseni), tunsin itseni erittäin hölmöksi ja ihan väärässä paikassa olevaksi. En minä kuulunut sinne, niiden muitten ihmisten joukkoon. En ollut hyvännäköinen mitenkään päin ja enk ätuntenut kuin muutaman niistä kappaleista joiden tahtiin tanssimme. Tunsin vain itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mitähän tulevaisuudestani tulee, jos tunnen itseni jo nyt vanhaksi ja väsyneeksi elämään?

Mutta valheillahan me tässä elämässä menemmekin eteenpäin, vai mitä?
"Ei minun tarvitse kirjoittaa tätä ylös, muistan sen kyllä."
"Teen tämän huomenna, kun on aikaa."
"Ei nyt, päätä särkee."
"Ei se niin pieni ole."
"Olet sinä kaunis."
"Äiti leikkii kanssasi myöhemmin."
Niinpä niin..

Mutta jos emme kertoisi itsellemme valheita, emme motivoituisi tekemään mitään. Miksi vaivautua, kun kuitenkaan kukaan ei tule arvostamaan sitä työpanosta, minkä olen tämän eteen laittanut.

Että minun mielestäni masentuneet ihmiset ovat vain tajunneet sen elämän jujun: miksi vaivautua, kun kuitenkaan kukaan ei huomaa?

Kuten laulussakin sanotaan: "Tell me lies, tell me sweet little lies.."

Vihainen

Olen vihainen. Äkäinen. Suorastaan vihamielinen. Menkat kai tulossa. Ja tarkistuksen jälkeen huomaan, että kyllä menkat on tulossa. Voihan laupias samarialainen.

Mutta olen äkäinen. Olen äkäinen opettajalleni, joka ei osaa teetättää meillä minkäänlaista hyvää koulutyötä. Hän vain tuhlaa aikaamme olemalla myöhässä, teettämällä meillä sotkuisia piirrustuksia (piirtämistä sydämellä kuulemma) ja jauhamalla täyttä kuraa silmät ja suut täyteen. Lievästi sanottuna turhauttavaa.

Kukaan oikeastaan meidän koulumme opettajista ei osaa opettaa. Yksi ei kerro tarpeeksi prosessista, toinen selittää liiankin paljon prosessista ja sitä kautta serkkunsa liikavarpaasta. Yksi on kyllä kunnon opettaja, mutta todella pelottava, eikä häneltä uskalla kysyä neuvoa. Plus hän ei varsinaisesti ole meidän opettajamme.

Olen niin turhautunut, koska tänään kerrankin kaikki omat työni sujuivat aika hyvin. Juottaminen sujui, muotoileminen sujui ja luovuuteni oli huipussaan. Tunnelmaa latisti takiaisena toimiva luokkatoveri. Liian utelias tapaus, joka valittaa (kertoo kai muiden mielestä, minusta valittaa) asiansa jokaiselle vastaan tulevalle, niin että jos et heti ensimmäisellä kerralla kuullut, niin varmasti kuulet viidennellä taikka kymmenllä kerralla. Tai sitten kuulet muiden asioista häneltä. Hän utelee asiat esille, vaikka oletkin sanonut, että se ei oikeastaan hänelle kuulu. Kesken keskustelun hän tulee kysymään että "mitämitämitä?" ja kun snaot että ei mitään, meni jo hän siltikin jatkaa utelemistaan. Raivostuttavaa. Tänäänkin, kun luin yhtä lehtiä, hän välttämättä halusi änkeä siihen viereeni ja lukea kanssani sitä. Vaikka siinä ei ollut mitenkää hyvä asento lukea. Vaikka se oli äärimmäisen hankalaa. Ja siiten kun ehdotin, että hän lukee lehden sitten yksin, tämäpä henkilö jää siihen viereeni tuijottamaan minua kuin pieni ahdistelija, joka hän on. Raivostuttavaa.

Ja tätä äkäistä tilaani ei yhtään auta se että en saanut paljoakaan unta viime yönä. ARGH! Näin luolamiesmaisesti ilmaistuna.

Parin neropatin takia

Oi ku mie niin rakastan noita neropatteja, jotka aattelevat että ku muut ihmiset "nukkuu" niin on hyvää aikaa aurata tiet. Kello yheltä yöllä tuli ensimäinen traktorisuhari ajelemaan edestakas ikkanan takana. Mutta koska ensimmäinen ei saanut työtä kunnolla tehtyä, niin seuraava tulikin sitten kolmen aikaan aamuyöllä. Siis aivan loistava idea tulla yöllä tekemään hommat kun muita ei ole tiellä ja ne muut autosuharit ovat nukkumassa. Tiestysti sillä oletuksella, että todellakin ihmiset ovat nukkumassa. Eivätkä valvomassa ja kuuntelemassa kuinka patterissa vesi kiertää ja kuinka jotkut.v***.auraajat.ajavat.edestakas.ikkunasi.takana!
Että rakkaudella yksi, jolla oli muutenkin vaikea nukahtaa viime yönä.

For all of you brain heads out there.

Hulluja nuo ihmiset!

Blogin ensimmäinen päivitys ja heti totean että ihmiskunta on auttamattomasti päästään vialla. Itselläni vippaa päästä, ystävilläni vippaa päästä, sukulaisillani ja perheelläni vippaa päästä.. Voisin jatkaa listaa, mutta miksi vaivautua? Riittää kun totean, että kaikkilla ei ole kaikki inkkarit kanootissa.
Ja mihin perustan tämän toteamuksen? Siihen, että kaikilla on valitettavaa. Kaikki valittavat aina, että kuinka vaikeaa elämä on, kuinka vaikeaa on elää ja niin edelleen ja niin edelleen. Minäkin valitan, älkää luulko että ajattelen itseni olevan parempi kuin muut, sillä en ole. Olen vain sitä normia keskiluokkaa, en parempi enkä huonompi kuin muut normaalit suomalaiset. Mutta nyt eksyin asiasta.. Niin! Ihmiset valittavat jatkuvasti. Million ei työt mene hyvin, milloin ei ihmissuhteet mene hyvin, milloin kaupan hinnat ovat liian kalliita, milloin on tikku sormessa.. Aina löytyy valitettavaa.
Ja nyt kun olemme osoittaneet, että ihmiset ovat päästään vialla sen takia koska he eivät vaan voi lakkaa valittamasta, kerronpa teille minkä takia minulla ei ole todellakaan kaikki pörröiset mehiläiset pesässä.
Olen 22-vuotias ja pisin työpaikkani on ollut kolme vuotta kestänyt viikonloppuina ja koululomina olevat lastenhoitotyö. Käyn jo kolmatta vapaaehtoista kouluani (siis yläasteen jälkeen), olen aivan liian lihava pituuteeni verrattuna (155 cm ei todellakaan ole mitenkään pitkä ihminen), olen luonteeltani hyvin sulkeutuvainen uusien ihmisten suhteen (epäluuloinen pahimpina päivinä) ja himohamstraajan koti olisi vain seuraava aste kotini siisteydelle ja mistään  toisesta sukupuolesta (harmikseni) ei ole tietoakaan. Tällä hetkellä elän Kelan tuilla, jotka eivät riitä elämiseen, joten joudun myöskin elämään vanhempieni hyväntekeväisyyden varassa (ihan kun he eivät sitä olisi jo aika paljonkin tehneet minun suhteeni), mikä taas saa minut tuntemaan itseni hyvin itsekkääksi luuseriksi, joka ei vaan pysty selviytymään omillaan.Työpaikasta ei ole tietoakaan, sillä näin isolla paikkakunalla ei vain ole enää työpaikkoja opiskelijoille. Siivojan ja kassamyyjiä virkoja lukuunottmatta. Ja siinäpä on ne kaksi viekaa joissa en loista. Siivojana oleminen? Hyvä jos itse edes pystyn elämään omien sotkujeni kanssa. Kassamyyjä? Kaikki menisi siihen asti hyvin kunnes tulisi ruuhka-aika ja teen sen ensimmäisen erheeni. Sen jälkeen.. Repeän litoksistani ja kaikki menee mönkään. Päivän lopuksi olisin vain kiitollinen, että kukaan ei muista kuka olikaan myyjänä kassalla.
Ja nyt kun olen ruotinut pahimmat murheenkryynini tällä hetkellä, on aika siirtyä netin ihmeelliseen maailmaan ja ehkäpä masturboimaankin. Jos jaksan, sillä sekin on menettänyt hohtonsa kun ei ole mitään oikeaa lihaa jalkojen välissä, vaan joku muovinen lelu.

Ciao ja pärjäilkää tässä hullussa ihmiskunnassa.