"Miksi ajattelen, et mulla ois hauskempaa, jos mies iskis mua? Mulla o viis kaveria, joitten kanssa voin tanssia ja pitää hauskaa! Kuka miestä tarttee?"
"Nyt tiedän miksi. Koska olen niin v**** ruma verrattuna muihin."
On se mukavaa käydä ulkona, pois neljän seinän sisältä.
Nämä kaksi virkettä ovat omia ajatuksiani yhden illan aikana. Virkkeet voivat johtua siitä, että odotin illalta jotain erikoista. Tunsin itseni hyvännäköiseksi ja siksi odotinkin jotain tapahtuvan sinä iltana. Huijasin itseäni oikeen olan takaa. Kuvittelin, että minä, kerrankin, voisin olla jotain haluttavaa. MIelialani laski heti, kun kaverini eivät kehuneetkaan asuani, hiuksiani taikka meikkiäni, joihin olin niin paljon panostanut. No, en kuitenkaan sen masentaa minua kovin paljoa, vaan vaivuin horrokseen toiveitteni suhteen.
"Kyllä tämä tästä." Minustahan on kehkeytynyt oikein hyvä valehtelija.
Ja kun viimein pääsimme baariin asti, (kaiken sen tyhjäntoimittamisen jälkeen hiljaisuudessa, kun kajarit eivät toimineet) tunsin olevani elossa. Se musiikin mahtava basso, mikä tuntui sydämessäni, jokaisessa luussani ja kilossani.. En ollut pitkään aikaan tuntenut mitään sellaista, mihin vain pystyi unohtamaan itsensä ja menmään rytmin mukana. Mikä varmaankin sitten myöhemmin kostautui. Koska en usko kenenkään arvostavan sitä, että ylipainoinen nainen hyppii ja kouristelee kuin joku epilepsiakohtauksen saanut. Voin vain kuvitella miten kaikki sen baarin miehet nauroivat minulle, mutta minä en vain sitä huomannut. Kuten yleensä.
Joten kun olin hyppinyt itseni uuvuksiin (tunnin jälkeen, saavutukseni), tunsin itseni erittäin hölmöksi ja ihan väärässä paikassa olevaksi. En minä kuulunut sinne, niiden muitten ihmisten joukkoon. En ollut hyvännäköinen mitenkään päin ja enk ätuntenut kuin muutaman niistä kappaleista joiden tahtiin tanssimme. Tunsin vain itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Mitähän tulevaisuudestani tulee, jos tunnen itseni jo nyt vanhaksi ja väsyneeksi elämään?
Mutta valheillahan me tässä elämässä menemmekin eteenpäin, vai mitä?
"Ei minun tarvitse kirjoittaa tätä ylös, muistan sen kyllä."
"Teen tämän huomenna, kun on aikaa."
"Ei nyt, päätä särkee."
"Ei se niin pieni ole."
"Olet sinä kaunis."
"Äiti leikkii kanssasi myöhemmin."
Niinpä niin..
Mutta jos emme kertoisi itsellemme valheita, emme motivoituisi tekemään mitään. Miksi vaivautua, kun kuitenkaan kukaan ei tule arvostamaan sitä työpanosta, minkä olen tämän eteen laittanut.
Että minun mielestäni masentuneet ihmiset ovat vain tajunneet sen elämän jujun: miksi vaivautua, kun kuitenkaan kukaan ei huomaa?
Kuten laulussakin sanotaan: "Tell me lies, tell me sweet little lies.."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti